Työriisto jatkuu koska sen annetaan jatkua

ANU KULTALAHTI  

Suomessa on taas noussut esiin törkeitä ulkomaisten työntekijöiden työriistotapauksia. Siivousyhtiö SOL:ia syytetään laittoman työlupakaupan pyörittämisestä ja kynnysrahojen perimisestä Bangladeshista ja Nepalista tulleilta työntekijöiltä. Kylpylähotelli Järvisydämen alihankkijaa taas syytetään ukrainalaisten työntekijöiden työolojen polkemisesta. 

Turun telakalla taas on tuoreiden mediatietojen mukaan teetetty 14-tunnin työpäiviä kuutena päivänä viikossa, maksettu palkkoja keksittyinä ja verottomina matkakuluina, jätetty lisiä maksamatta ja niin edelleen. Työantajat ovat työntekijän tietämättä vaihtuneet virolaisesta yhtiöstä toiseen.

Ja kun sotkuja pitäisi selvittää ei vastuuhenkilöitä löydy. Virolaiset firmat ovat tietysti teillä tietymättömillä eikä Meyerin telakaltakaan saada ketään medialle haastatteluun. Sähköpostilla STT:lle kerrottiin, että Meyer Turku Oy pyrkii jatkuvasti estämään lakisääteisten velvoitteiden laiminlyöntejä alihankintaketjussaan muun muassa sopimusmääräyksin.

Jokainen arvoketjujen parissa töitä tehnyt tietää, että työriistoa tehtaileviin ulkomaisiin pöytälaatikkoyhtiöihin voi lähetellä lähettämästä päästyään sopimusmääräyksiä eikä sillä ole mitään merkitystä. 

Pääurakoitsijan pitäisi ottaa itse vastuu omasta alihankintaketjustaan. Alihankkijoiden käyttämän työvoiman valvontaan on käytettävissä hyviä ja vakiintuneita keinoja. Jos tämä onnistuu Thaimaassa ja Intiassa, onnistuu se myös Suomen Turussa. Yrityksen tulisi olla selvillä alihankkijoiden työntekijöiden palkkauksen perusteista ja euromääräisistä palkoista ja tehdä auditointeihin ja pistokokeisiin perustuvaa valvontaa työmailla. Auditointien aikana on kuultava urakkaketjujen työntekijöitä olosuhteissa, joissa he voivat puhua ymmärtämällään kielellä turvallisesti ja ilman pelkoa työnantajan kostotoimista.   

Jos alihankkija ei hoida palkanmaksua on työn tilaajan kannettava vastuu. Jos taas alihankkijoita ei kyetä valvomaan ja vastuuta kantamaan, on syytä lopettaa alihankinta. 

Miksi tämä on niin vaikeaa?

Samaa ihmetellään ilmeisesti myös ministeriössä, sillä ministeri Matias Marttinen on viikonloppuna jyrähtänyt Turun telakan tilanteesta. Hän vaatii Meyerilta selvityksiä asiasta.

Se on hyvä, mutta ei lainsäätäjän tarvitse siihen tyytyä. Lisäksi on hyvä muistaa, että Suomen hallitus Marttisen oman ministeriön johdolla on juuri siunannut heikennyksiä lainsäädäntöön, joilla ongelman yhtä isoa juurisyytä, isojen yritysten holtitonta alihankintaa, yritettiin korjata.

Viime vuonna hyväksytyn yritysvastuudirektiivin myötä ihmisoikeuksia koskevan niin sanotun huolellisuusvelvoitteen noudattamisesta toimintaketjussa piti tulla kaikkein suurimmille yrityksille pakollista. Direktiivin piiriin kuuluvien yritysten olisi siis pitänyt kantaa oma vastuunsa myös niiden alihankintaketjuun kuuluvien työntekijöiden oikeuksien toteutumisesta. Esimerkiksi Meyer ja sen alihankintaketjut olisivat olleet direktiivin piirissä. 

Valitettavasti Suomi kuitenkin asettui tukemaan direktiivin vesitystä, jossa direktiivin soveltamisalaa yritetään kaventaa ja yritysten vastuu rajata pääsääntöisesti vain niin sanottuun ensimmäiseen portaaseen. Lisäksi Suomi tuki direktiivin voimaantulon lykkäämistä.

Onneksi neuvottelut direktiivin vesitysten sisällöstä eivät ole vielä ohi ja Suomi ehtii vielä kääntää kelkkansa. Julkisuuteen noussut törkeä työriisto on jälleen uusi syy pitää kiinni kunnianhimoisesta yritysvastuudirektiivistä.

Päätöksiä voidaan tehdä myös kansallisesti. Kun direktiiviä lopulta aletaan soveltaa käytäntöön ratkaistavaksi tulee kysymys kansallisesta soveltamisalasta. Se mitä yrityksiä direktiivi koskee, määrittyy nimittäin muun muassa yrityksen työllistämien henkilöiden lukumäärän perusteella. Työntekijöiden lukumäärän laskemisessa otetaan huomioon esimerkiksi vuokratyöntekijöiden lukumäärä, mutta ei lähetettyjä työntekijöitä. Tätä voidaan kuitenkin kansallisesti muuttaa. 

Me Finnwatchissa olemme ehdottomasti sitä mieltä, että myös lähetetyt työntekijät tulee ottaa mukaan työntekijöiden lukumäärään. Muuten vaarana on mennä ojasta allikkoon: välttääkseen yritysvastuudirektiivin soveltumisen jotkut yritykset voisivat jopa ryhtyä suosimaan lähetettyjä työntekijöitä. Ulkomailta lähetetyt työntekijät ovat juuri heitä, joihin kohdistuu Suomessa kaikkein eniten työriistoa.

Ennaltaehkäisyn lisäksi myös uhrien oikeussuoja tulee saada kuntoon. Tämä tulee varmistaa niin yritysvastuudirektiivin puitteissa kuin muutenkin. Esimerkiksi ammattiliitoilla tulee olla joukkokanneoikeus ulkomaalaistaustaisten työntekijöiden oikeussuojan varmistamiseksi.

Koska yritysvastuudirektiivin soveltamisalan kynnys on korkea, jää direktiivin ja siihen pohjautuvan kansallisen lain ulkopuolelle valtaosa yrityksistä. Tällaisissa tapauksissa työriistoon voidaan puuttua varmistamalla valvonta- ja tutkintaviranomaisille riittävät valtuuden ja resurssointi, sekä lisäämällä niin uhrien kuin viranomaisten ja tuomioistuinten tietämystä oikeuksista ja ihmiskaupan tunnusmerkistöstä. Lisää toimia löytyy Finnwatchin vuonna 2022 julkaisemasta, rakennusalan työriistoa selvittäneestä raportista.

Me suomalaiset emme ole yhtään sen vastuullisempia kuin kukaan muukaan homo sapiens tällä pallolla. Jos sääntely ja muut kontrollit kuten riittävästi resurssoitu ja asiantunteva valvonta ja vahva ay-liike eivät ole meillä kunnossa, meillä riistetään ihmisiä ihan niin kuin muuallakin maailmassa. Ja kun sallimme toisten riiston ja työolojen polkemisen, saatamme itse olla seuraavana vuorossa.

Kauhistelun sijaan kaipaamme siis päättäjiltä tekoja.